Ah, voi Romania! Unkarin ja Romanian välisen rajan ylitettyämme päästyämme ensimmäiselle paikkakunnalle Romanian puolella ihastuimme välittömästi Romaniaan. Viereisellä kaistalla vähän väliä rinnallemme ajavassa pakettiautossa, paidattomat miehet pursuavat täyteen ahdetun auton ikkunoista ja heiluttavat meille iloisesti joka kerta kun saapuvat rinnallemme. Ihan sama minne menemme, aina on joku tien poskessa heiluttelemassa. Pienissä kylissä mummot ja papat istuvat talonsa edessä kadun reunalla ja heiluttavat meidän mennessä ohitse. Eikä heillä näytä olevan mitään muuta tekemistä, kuin istuskella naapurin kanssa viettämässä päivää. Ja muutenkin ihmisillä tuntuu olevan aikaa jopa ventovieraille ihmisille, missään en ole tavannut näin ystävällisiä ja auttavaisia ihmisiä.

Romania on täynnä yllätyksiä, maa jossa on kaikkea ja joka päivä tunnet löytäneesi keihtovia pikku salaisuuksia romanialaisella hymyllä varustettuna. Cluj-Napocaan saavuimme rähjäisinä ja ehkäpä olimme kuvitelleet jotain muuta, mutta luotuamme pienen silmäyksen kaupunkiin ja sen laihoihin aurinkolasipäisiin käsilaukkunaisiin Aurora totesi kauhuissaan "nää romanialaisethan on ihan hyvän näköisiä, hävettää kulkea tälläisenä." Aurora väsynyt yksinhuoltajaäiti -lookissaan ja minä ilman kenkiä jalat likaisina polviin asti helteessä etsimässä käteistä ja internettiä. Koko Cluj-Napoca tuntui olevan täynnä yksisuuntaisia, navigaattori meni sekaisin, majoitus löytyi onneksi täynnä olevan hostellin avuliaan respamiehen avulla, joka soitti lähialueen majapaikkoihin ja vielä tinki meille alennuksen. Majapaikan mies ei puhunut englantia ja parkkipaikkaa autolle tiedusteltiin piirtämällä paperin reunaan hieno kuplavolkkari, P-merkki ja kysymysmerkki, mikä kyllä tuli ymmärretyksi mutta vartioidun parkkipaikan kysymiseen tarvittiinkin kahden romanialaisen tulkkausta mutta kun kysymys tuli selväksi majapaikan mies viisoi meidät mukaansa ja lähestulkoon kädestä pitäen talutti meidät muutaman sadan metrin päässä olevalle parkkihallille ja takaisin. Emme olleet kuvitelleet ensimmäisen kosketuksemme Romaniaan olevan bordellipunavaloinen ravintola ja kellarissa sijaitseva baari, jonka seiniltä meitä tuijottelivat muunmuassa Janis Joplin ja Kurt Cobain ja Bob Marleylle pyhitetyssä pimeässä kammiossa istuttiin kynttilänvalossa hiekalle asetettujen lankkujen päällä. Kutkuttava maa tämä Romania, kun seuraavana aamuna osa yksisuuntaisista kaduista olikin muuttunut kaksisuuntaisiksi.

Matkaa jatkoimme alemmaksi Transylvaniaan, mistä toivoimme löytävän hylätyn linnan, joita kuulemma Romaniassa on mielin määrin turistikohteiksi muutettujen linnojen lisäksi. Suuntasimme kohti Sighisoaraa, josta meidän oli tarkoitus lähteä seikkailemaan, koska emme kuvitelleet sen tarjoavan kummempaa kuin Dracula-turismia. Suunnitelmiin tuli kuitenkin muutoksia, kun tajusimme auton toisen puolen iskunvaimentimen olevan aika pahassa kunnossa. Majoituimme Sighisoaraan kahdeksi yöksi yrittäessämme selvittää auton ongelmia, mutta äimistelimme ja kummastelimme turistien poissaoloa, mikä valkeni meille vasta kun olimme lähdössä Sighisoarasta ja kävimme kidutusmuseossa, jonka ympäriltä löysimme Dracula-turismihelvetin. Onneksi olimme sattuneet majoittumaan aivan kaupungin laitamille, koska muuten Sighisoarasta olisi varmasti jäänyt mieleen suuren suuri mitäänsanomattomuuden kupla. Majoituttuamme parkkeerasimme auton läheisen marketin pihalle ja nostimme sen tunkille ja Jarmo totesi iskunvaimetimen olevan hälyyttävässä kunnossa, mitään emme kuitenkaan asialle voineet perjantai-iltana tehdä, joten lähdin hakemaan kaupasta harmistuneelle Jarmolle pari kaljaa ja takaisin tullessani auto oli taas tunkilla ja romanimies vääntää rautakangella renkaan takaa. Mies oli jonkinlainen romanialainen tee-se-itse-mies mutta ei kuitenkaan pystynyt ihmeitä tekemään autolle mutta mukanaan hänellä oli viisivuotias tytär Larissa, jolla oli maailman ihmeellisimmät isot, ruskeat silmät, jotka keimailivat ja kujeilivat hassuille turisteille Suomesta. Kun paikalle kaarsi miehen poika punaisella tuunatulla Dacialla, romanialaisten ylepeys, tuo rempsakka ja kursailemattoman hyväntuulinen mies - jota kielitaidon puute ei haitannut - kaappasi minut kainaloonsa ja vaati Jarmoa ottamaan meistä kuvan Dacian edessä ja minä kaappasin pikku-Larissan mukaan kuvaan. Kohta paikalle saapui myös teini-ikäinen tytär kavereineen kun olimme jo tekemässä lähtöä ja suoraan päätä luokseni marssien tyttö tarttui minua kädestä ja romaniankielisen pulputuksen säestämänä raahasi minut takaisin Dacian luo, otti kunnon poseerauksen ja viisoi Jarmoa kuvaamaan meidät. Romaniankielisestä hyörinästä hämmentyneenä mutta uusista tuttavuuksista ilahtuneena palasimme hostellille, eikä rikkinäinen autokaan jaksanut huolestuttaa.

Illan muuttuessa jo yöksi lähdimme kävelemään ja itselleni paikka ei näyttäytynyt sellaisena kuin monet ihmiset sivukujat romaniassa kuvittelisi. Poikajoukko pelasi katulamppujen alla jalkapalloa ja joka puolella kuljeskeli perheitä lasten säntäillessä sinne tänne ja minä hullaannuin tähän leppoisasti elämää sykkivään, kursailettomaan yöelämiseen. Kävelimme jo suljetun marketin ohi ja toiselta puolen katua uusi autoa korjaava ystävämme tervehti meitä tupakka huulessa, keski-ikäisen miehen maha ylpeästi verhoamattomana. Kohta paikalle juoksi myös Larissa ruskeat silmät yön valoissa tuikkien ja paikalle saapui myös pikkuveli Dani, joka ajeli hirmuista vauhtia edestakaisin apupyörillä varustetulla pyörällään huutaen piip-piip sujahtaessaan meidän ohitse. Ujostelematon Larissa jatkoi meidän hurmaamista juosten ympärillämme perhosen ja ampiaisen sekoitutuksena, välillä tarraten käteeni ja välillä hupaisasti kietoen kätensä jalkojeni ympärille ja teeskennellen nostavansa minua. Vähän väliä ohitse kulki joku jota mies iloisesti tervehti ja jokaiselle ohi menevälle naiselle mies huusi pilke silmäkulmassa "ciao baby!" Pian paikalla tuntui olevan koko miehen perhe noin kolme vuotiaasta Danista meidän ikäiseen mieheen, joka paikalle saapuessaan antoi suukot äidin poskelle ja moikkasi meitä. Mies antoi meille osoitteensa ja pyysi meitä lähettämään ottamiamme valokuvia heille ja tehtyämme kierroksen kaupungin ympäri, palasimme hostellille, enkä voinut kunnolla nukkua sydämeni tykyttäessä romanialaiseen tahtiin innostuksesta ja ihastuksesta.

Seuraavana aamuna menimme autokorjaamolle ja saimme tietää että iskunvaimentimen lisäksi myös alapallonivel vai mikä lie olikaan, on myöskin aika huonossa kunnossa, mikä ei niinkään hyvä asia ole, varsinkaan jos pitöisi ylittää Karpaatit ja ajella vielä muutama tuhat kilometriä. Kuten Jarmo olikin ennustanut, ei sopivia varaosia autoomme löydy koko Romaniasta, vaikka korjaamon miehet soittelivatkin maahantuojille, joten he tekivät parhaansa parantaakseen retuperällä olevien osien käyttöikää. Yhdessä mekaanikkojen kanssa Jarmo tuumi, että auton pitäisi kyllä kestää edessä oleva reitti, kunhan vain ajamme maltillisesti ja vältämme huonokuntoisia teitä. Minä en alapalloniveliin hirveästi ole perehtynyt, mutta opinpas jotain uutta ja sain kuulla, että jos kyseinen osa menee rikki, rengas taittuu auton alle, joten suosiolla vältämme ne kuoppaisimmat tiet.

Jo edellisenä päivänä olimme huomanneet kaupungissa olevan sirkuksen koko viikonlopun, joten lähdimme illalla sirkukseen. Sirkuksena tämä sirkus ei ollut kummoinen mutta kokemuksena aika uskomaton. Olimme lukeneet, että silloin kun Romaniassa sataa, todella sataa ja tulvia syntyy helposti. Neljääkymmentä hipova lämpötila päättyi järjettömään rankkasateeseen, joka alkoi jo reilusti ennen sirkusnäytöksen puoltaväliä. Ei mennyt aikaakaan kun teltan pylväskohdat valuttivat vesiputoukset valaisimien päälle ja saumakohdat vuotivat vettä niin kovasti, että hyvä kun ei koko teltta revennyt. Mutta punaisessa teltassa, vieraan kielen ympäröimänä ja ukkosen jyrähdellessä ulkona, oli jännittävää ja ei voi muutakuin ihailla esiintyjien show must go on -asennetta sirkusareenan lainehtiessa vettä. Loppusilaus kokemukselle annettiin kun pienehkön teltan nurkasta ajettiin iso monsteriauto areenalle ja kymmenkunta miestä kantoi renkaattoman romuauton pelkän rullakon avulla lammeksi muuttuneelle areenalle. Ritarin ja pyövelin sekoitukseksi pukeutunut mies hakkasi pesäpallomailalla auton ikkunat säpäleiksi, toinen mies juoksi paikalle ja sytytti autoa hakanneen pyöveliritarin tuleen ja he juoksivat ympäri autoa kunnes pyöveli kaatuu maahan ja pyromaani pieksi hänet. Tämän jälkeen maskiin pukeutunut mies kaasutti monsteriautolla jotain ukkosta suurempaa teltan sisälle, laivan sumutorvea muistuttava tööttäys räjäytti tärykalvot ja monsteriauto vyöryi henkilöauton päälle ja rälläsi edestakaisin sen päällä pienellä areenalla pikkulasten itkiessä säikähdyksestä vanhempien peittäessä lastensa korvat. Neljä suomalaista turistia räkätti ihastuksissaan niin kovaa, että hyvä kun eivät penkeiltään tippuneet. Rakastamme Romaniaa! Show loppui ja sisätilan mutavellistä päästyämme huomasimme Sighisoaran muuttuneen Venetsiaksi. Ukkonen jyrisi ja salamat räpsyivät tiuhaan, milloinkaan en ole nähnyt samanlaista ukkosta. Silmänräpäyksessä olimme litimärät ja vettä vain tuli lisää ja lisää, yritimme saada taksin mutta kaikki taksit olivat varattuja kaikkien ihmisten ollessa samassa vetisessä tilanteessa. Auroran kanssa päätimme lähteä juosten hostellille, kahlasimme välillä yli nilkkoja myöten vedessä ja hämmästelimme syöksyviksi vesiputouksisi muuttuneita portaikkoja laulaen singing in the rainia, nauraessamme sateen mielettömyydelle ja itsellemme litimärkinä ukkosessa - Aurora kapeassa minimekossa ja minä ballerinat jalassa ja olkihattu päässä. Ja valehtelematta yhdessä kohtaa kun ylitimme tien, vettä oli niin paljon, että tuuli nostatti siihen pienen pieniä aaltoja. Jälkeenpäin saimme kuulla että pääteillä olevat viemärinkannet nostetaan rankkasateilla ylös, jotta vesi poistuisi nopeammin, mutta tuolloin vielä kahlasimme riemusta hihkuen aallokoissa. Hostellista meni sähköt ja pääsimme hyödyntämään Auroran sirkuksesta ostamaa välkkyvää Hannah Montana disco stickiä juodessamme hirveän makuista Ursus-kaljaa yrittäen kuunnella Morrisseyta ipodin kautta kuulokkeet kaiuttimina hostellin oleskelutilassa. Tässä hostellissa saimme myös sen legendaarisen ludehuoneen. Itsehän emme olleet mitään luteita huomanneet, ennenkuin kaksi tyttöä samassa huoneessa huomasivat luteet ja lähtivät pois koko hostellista. Herätimme tyytyväisenä sängyssään nukkuvan Jarmon ja meidät siirrettiin toiseen huoneeseen, ehkäpä kerkesimme kuitenkin jo muutaman luteen saada mukaamme ja levitämme niitä nyt ympäri Itä-Eurooppaa, myös Exotic House nimiseen hotelliin, missä oli huoneessa oikein puhelin ja kenkäharja - ha budjettimatkailijat!, ja missä suomalaisturisti otti vallan Aurorasta ja Jarmosta ja he ottivat kalsarikännit hotellissa hotellin kaljoilla ja ehkäpä jätimme muutaman luteen sinne.

Oh Romania! After crossing the border between Hungary and Romania and reaching the first town in Romania, we fell in love with Romania immediately. Inside a van there's a bunch of big shirtless men stuffed inside the van waving and cheering to us every time the drive next to us. No matter where we go here, there's always some one at the side of the road waving to us. In small villages grandmas and grandpas sit in front of their houses and wave as we pass them. And they don't seem to have much more to do than just sit there with no hurry and watch the world with their neighbours and everybody seems to have time for strangers. Thsese people truly are helpful and friendly.

Romania is full of surprises, a country that has everything and every day you feel like you have found fascinating little secrets with a romanian smile. We arrived in Cluj-Napoca looking quite shabby and maybe we had imagined it to be something else but after taking a look at the city and its skinny sunglass chicks Aurora said looking horrified "what these Romanian people look good, and we're walking around like this." Aurora with her tired single parent -look and me without shoes and my feet and legs dirty trying to find an ATM and accommodation in the heat. Cluj-Napoca was full of one-way streets, our navigating system went nuts but luckily we found accommodation with the help of a receptionist in a fully booked hostel who made calls to other hostels nearby and even bargained a better price for us. The receptionist in the pension didn't speak english and we draw a photo of a car, a P and a question mark to ask where we can find a parking place. The guy couldn't explain it so he walked us all the way to the parking hall and back to the pension. We didn't expect that our first touch of Romania would be a restarutant with bordel-red-lights and a bar located in a basement that had huge paintings of Janis Joplin and Kurt Cobain and likes on its walls and there was a small dark chamber with only candles dedicated to Bob Marley where you sit on planks laid on a circle on floor covered with sand. Fascinating country, not less when next day we noticed that some of the one-way streets had suddenly transformed to two-ways.

We continued travelling down to Transylvania in hopes of of finding an abandoned castle that Romania is supposed to be full of in addition to tourist castles. We headed towards Sighisoara but didn't actually plan to stay there because we thought there's not much but Dracula tourism there. But our plans were changed when we realized that the car's shock absorber in right side is in pretty bad condition. We stayed in Sighisoara for two nights trying to solve the problem and we wondered where all the tourists were. Only when leaving the town and stopping to visit a tourture museum we found all the tourists and Dracula mugs and t-shirts. Luckily we stayed at the outskirts of the town because otherwise Sighisoara would have seemed like a bland bubble to us. After finding the accommodation we took the car to a parking place of a shop and lifted it up on a jack and Jarmo confirmed that the shock absorber is broken. We couldn't do much about it at Friday night and I went to the shop to buy a couple of beers for annoyed Jarmo. When I came back the car was back on the jack again and Romanian man was doing something to it with a crowbar. He was that kind of Romanian DIY man that can do a little bit everything to cars with homemade ways but anyways he couldn't do miracles so the car remained in a bad shape. The man had his five-year-old daughter Larissa with him. Larissa had the most beautiful and biggest brown eyes that joyfully teased and laughed at funny tourists from Finlad. The man's son drove in with a tuned up red Dacia, the pride of Romanian, and the joyful and rakish man took me and insisted Jarmo to take a photo of us in front of the Dacia. Soon the man's teenager daughter also arrived there with her friends and straight away she walked up to me and took me buy the hand and with a blizzard of romanian words dragged me back to the Dacia, made a real good posh posture and pointed Jarmo to take photos again.  Confused and happy about all the romanian language and our buzzling new friends we want back to the hostel and the broken car didn't seem such a big worry anymore.

At night we went out for a walk and for me the place didn't look like people usually would imagine an outskirts alley in Romania. A crowd of boys were playing football under the streetlights and every where you could see families with children running here and there and I fell in love with this nightlife of free and easy, yet intense pulse. We walked past the shop and our new car fixing friend was there on the other side of the steret greeting us with a cigarette in his mouth and his middle-aged belly proudly unclothed. Soon Larissa run there with her brown eyes twinkling in the lights of night with her little brother Dani, who was driving a bike with supporting wheels yelling beep-beep when going past us like a rocket. Unbashed Larissa continued charming us running around us like a mix of butterfly and bee, every once in a while grabbing my hand and taking dance steps with me on the street. When someone passed us the man greeted them joyfully and to every woman passing us he shouted 'ciao baby!' with a twinkle in his eye. Soon it looked as if his whole family was there strating from the around 3-year-old Dani to a guy about our age. The man gave us his address and asked us to send the photos we had taken to him. After taking a walk around the city we went back to the hostel and I couldn't sleep properly because of my heart beating in romanian tempo out of excitement and delight.

The next morning we went to a garage and were told that in addittion to the shock absorber there's some kind of piece broken, which isn' t that good because if it breaks while driving the tire will bend horizontally under the car. The Carpathian mountains and a few thousand kilometers to drive, here we come! As Jarmo had predicted they couldn't find spare parts for our kind of car in whole Romania even they mechanics made calls and tried their best. All they could do was to try to make the parts a little bit better so that they would last as long as possible.

We had noticed that there's a circus in the town so in the evening we headed to circus. As a circus show it wasn't really spectacular but as an experience it was quite something. We had read in books that when it rains in Romania, it really rains and floods evolve easily. During the day it had been almost 40 degrees and it ended with a rainstorm. It began before the halfway of the show and it didn't take long until the seams of the tent were letting in waterfalls pouring down over the lightning systems. But it was exciting to be in that red tent surrounded by a strange language when a thunderstorm broke out outside the tent and you could only admire the 'show must go on' attitude of the artists when the arena was transformed into a puddle. To finish the experience, at the end of the show, a huge monster truck was drive inside the small tent and bunch of men carried a wrecked car into the water-covered arena. A man dressed up like a mix of knife and hangman came and smashed the windows of the car with a baseball bat and another man run to the arena and set the the hangman-knife into fire and started chasing him until the hangman-knife fell down and the other man started kicking him. After this a guy with a mask gave the monster truck gas and created something bigger than the thunderstorm into the tent. A honk resembling a foghorn tore up eardrums and little children started to cry and parents tried to do their best covering their ears. And four Finnish tourists were laughing so hard that they barely could stay sitting on their benches. We love Romania! As we get out of the tent we noticed that Sighisoara had turned into Venice. I have never seen a thunderstorm like that, roaming and flashing all the time. Within a blink of an eye we were soaking wet and we couldn't get a taxi because all the people were in the same situation. Me and Aurora decided to run to the hostel, the staircases had become waterfalls and at some points the water reached weel above our ankles but all we could do was sing 'i'm singin in the rain' and laugh at the situation - Aurora in a tight and short dress and me wearing ballerinas and a straw hat. And I swear no lies, once when we crossed the steets, the water was so high that the wind made tiny waves. Afterwas we were told that when it's raining heavily, they lift up the drain covers on the main streets so that the water would run down faster but without knowing that we were happy to walk there. The electricity went off at the hostel and we could make use of glowing Hannah Montana disco stick Aurora had bought in the circus as we drank horrible Ursus beer and tried to listen to Morrissey with using headphones as speakers in the hostel living room. This hostel also offered us the legendary room with bed bugs. We woke up Jarmo, who was happily sleeping on his bed and we were taken to another room but maybe we were able to catch a bug or two and are now spreading their babies all around Eastern Europe.

 

Puolasta lähtiessämme saimme vielä jäähyväiset Puolalta, jotain mitä olimme odottaneet ja mistä olimme vitsailleet jo ennen matkaa useaan otteeseen. Ylitimme Tatra-vuoret Slovakian puolelle ja vielä ollessamme Puolan puolella vuorten alarinteillä rekkojen kansoittamalla tiellä, yhtäkkiä edessä olevan rekan takaa näemme rekan edessä köröttelevän ihka oikean hevoskärryn täyden heinäkuorman kanssa. Kahden tuhannen ajokilometrin jälkeen tämä herätti meissä kunnon riemunkiljahdukset ja kuorman päällä istuva pappa heilutti meille iloisesti. Tarkkaa päämäärää Slovakiassa meillä ei ollut ja luulimmekin jo vähän ennen rajan ylitystä, että emme olleetkaan varmoja veikö valitsemamme tie meidät Slovakiaan vai "no siihen sen vieressä olevaan maahan" eli Tsekkiin. Pieni kierros Tsekissä ei olisi haitannut mutta tie vei kuitenkin Slovakiaan ja minä pääsin vuorille ensimmäistä kertaa elämässäni. Sieltä minä siis äimistelin Muumilaaksosta sinisumuhuippuisia Yksinäisiä vuoria. Tarkoituksena oli majoittua jossain pienessä vuoristokylässä ja ajoimmekin sellaisen ohi, missä kolme pientä Lambi-karitsaa määki vihreällä kukkulalla, ja jos muistini ei taas kerran liikaa romantisoi niin taisi niillä olla vielä kaulassa sellaiset punaiset nauhat kilikellolla? Mutta ajoimme sen ohi, koska halusimme vielä korkeammille vuorille, mutta ahneella on paskainen loppu ja ylempänä oli vain lasketteluturismikyliä täynnä hotelleja ja olutterasseja. Vaikka kuinka kiertelimme ei järkevän matkan päässä näyttänyt olevan mitän muuta kuin turistikyliä, eikä kukaan meistä halunnut selaiseen jäädä. Lopulta päädyimme vain tuollaisen helvetin esikartanoon, eli siis turistikylän kylkiäiseen, täynnä kotimajoitusta tarjoavia paikkoja mutta onneksi tyhjillään talvisesongin ulkopuolella. Idyllinen kylä, jolla ei kuitenkaan ollut juurikaan mitään mielenkiintoista tarjottavaa paitsi kävellessäni aamulla ympäriinsä katupylväiden päällä olevista kaiuttimista kjahti yhtäkkiä soimaan plimplottava musiikki ja tajusin sen olevan herätys koko kylälle. Herätyksestä huolimatta uninen kylä ei juurikaan piristynyt, ja koska yllätykseksemme majatalosta pitikin luovuttaa huone jo yhdeltätoista, pakkasimme tavaramme kiireellä ja ajoimme kukkulalle vuorten juureen ja pystytimme sinne kunnon kiertolaisleirin pyykkinaruineen ja epätoivoisesti yritimme paistaa pekonia trangialla. Ruokalepo heinikossa Tatran huippujen katveessa ja jatkoimme matkaa alas pitkin metsäisiä mutkikkaiata vuoristoteitä, jotka heittivät mitä ihmeellisimpiä solmuja ilman suojakaiteita jyrkästi alas viettävään laaksoon, mihin en onneksi itse kerennyt niin paljoa kiinnittää huomiota, koska ajoin ja jouduin täysin keskittymään kurvailemaan pitkin kapeita ja kuoppaisia teitä väistellen idioottimaisia polkupyöräilijöitä.

When we left Poland, we were given a farewell gift by Poland, something that we had been waiting for and joking about before the trip. We crossed the Tatra mountains to Slovakia and while we were still on the ground of Poland at the lower mountainsides on roads filled with trucks we saw a real old time horse carriage with a fill load of hay on it. After waiting for it for 2000 kilometeres it surely evoke cheers amongst us and the old man sitting on top of the load wawed at us. We didn't have excat destination in Slovakia and at some point we thought that the road we had chosed wouldn't necessary take us to Slovakia but to "that country next to it" which means Czech Republic. I wouldn't have minded taking a little trip in Czech aswell but after all we ended up in Slovakia and I was experiencing mountains for the first time in my life, the smokeyblue cloud-covered peaks! We intended to stop in a small mountain village for the night and we did pass one like that with little Lambi lambs on a green hill and if my mind isn't romanticizing too much again the lambs did have red ribbons with tiny bells around their neck. But we were too greedy and wanted to get higher to the mountains but all we could find higher up was tourist villages. We didn't want to stay in a hell like that and after desperately searching around we ended up to a-near-hell-like village near the toursit village. The village consisted mostly of home accommodation for tourists in people's homes but it was empty of tourists outside the skiing season. There wasn't much interesting there except for a public wake up call coming from speakers on tops of street lamps when I was walking around in the morning. The sleepy village didn't cheer up much from that and also because at half past ten we were told that we should check out at eleven we packed our things and headed out to a hill with a view to the mountains and set up a real hobo camp with clothesline and desperately tried to fry bacon on a Trangia. A nap after eating on the fields next to the peaks of Tatra and we hit the road again and headed down the mountains on a moutain road making crazy twists and turns with no safety fences but luckily I didn't pay much attention to it because I was driving and I had to keep my eye on the road to avoid pot holes and moronic bicyclists on the narrow road.

 

Auringonpistoksenkin onnistuin saamaan, eikä paahde todellakaan hellittänyt Unkarin puolelle saapuessa. Neljääkymmentäastetta lähentelevissä lukemissa avoautossa jatkuvan porotuksen alla täysin pilvettömän taivaan alla Suomen aurinkoon tottuneena tuntui kuin olisi päiväntasaajalla. Lähestulkoon aloimme uskoa saapuneemme Afrikkaan matalien talojen ja ruskeaihoisten ihmisten keskellä jopa asfalttitienkin pölytessä kuumuudessa. Valitettavasti Unkari oli meille vain läpiajomaa, kuten Slovakiakin, joten katsoimme kartasta paikan, jonka luulimme olevan pieni kaupunki ja päätimme majoittua sinne. Paikka olikin oletettua isompi ja liikennesäännöt tuntuivat käsittämättömiltä ajamisen ja helteen jälkeen, joten majapaikan etsiminen oli aika tuskaista, varsinkin kun koko paikasta ei tuntunut löytyvän muuta kuin hotelleja. Turvauduimme navigaattorin apuun ja löysimme kaupungin ulkopuolelta majapaikan taas alueelta, joka oli täynnä kotimajoituksen tyyppistä majoitusta. Syötävää etsiessämme minun tuli hirmu ikävä Puolaan, jossa joka kulman takana oli pieni kauppa tai jokin paikka josta sai syötävää mutta täälä tuntui olevan vain löysiä hotelliravintoloita hirveällä livemusiikilla. Luulimme jo löytäneemme snäkärin mutta lista seinässä vaikuttikin kovin viinapintoiselta ja kun kysyimme saako sieltä mitään syötävää, pöydässä istuskeleva miesjoukko höreähteli iloisesti. Saimme kuitenkin ruokaa ja koskaan en ole tuntenut itseäni yhtä rikkaaksi kuin Unkarin forintit taskussa. Halpaan majoitukseen tarvitaan 14 000 forinttia(tai hörötöröä kuten väsyneenä ja vittuuntuneena sitä kutsutaan kun ei muista oikeaa nimeä) ja olimme ensin laskeneet euron ja forintin suhteen vähän väärin, joten tarjosin majapaikan isännälle maksuksi noin kymmenesosaa oikeasta summasta, mikä tietenkin huvitti häntä kovasti.

Muutama päivä meni siis oikeastaan ajamisessa ja ympäriinsä pyöriskelyssä, joten valokuvattua ei ole tullut oikeastaan muuta kuin auton kyydistä mielenkiintoisten asioiden vilahdellessa ohi. Juosten kustuja kuvia siis.

I managed to get a sunstroke and the heat definitely didn't go down when we arrived to Hungary. It was almost 40 degrees and sitting on a convertible car in constant sunshine coming at us from completely cloudless sky, for us used to the sun of Finland, it felt as if we had arrived to the Equator. We almost started to believe that we were in Africa with when looking at the low houses and brown skinned people walking on streets that were dusty even though it was asphalt. Unfortunatelu Hungary was only a drive-through-country for us so we looked up a place in the map, which we thought to be a small town but it was bigger and finding accommodation other than a hotel seemed very hard and it definitely wasn't that much fun going around the city exhausted because of driving and heat and the traffic seemed horrible to us in that condition. We found a pension which was once again in an area full of pension and when trying to look for food there we didn't seem to find anything else but hotel restaurant with sleezy live music. I was missing Poland with all the little shops and decent places to eat in. We also popped in a place we thought would be a fast food/snack shop but the list on the wall seemed to include so much alcohol drinks and when we asked if we could get anything to eat, a bunch of local men behind us seemed quite amused, so maybe not. We did find food and I was happy and satisfied again feeling richer than ever with Hungarian forints on my pocket. It took 14 000 forints to pay for a cheap accommodation and we had made a mistake when converting euros to forints and at first I tried to offer about 1/10 of the price of the accommodation to the owner of the pension, which of course made him laugh but it doesn't matter because forints make you feel rich.

So we spent couple of days just driving and circling around trying to find something so I haven't taken much photos except for the ones taken in a car ´when all the interesting stuff flashes past you, which doesn't make good photographs. It's like taking a piss when running as we say in Finland.

 

Puola oli aivan ihana. Krakova oli aivan ihana. Miksei kaikkialla voi olla unikkopeltoja, kumpuilevaa maisemaa, värikkäitä taloja, halpaa kaljaa, halpaa ja älyttömän hyvää ruokaa. En tällä hetkellä keksi yhtäkään hyvää syytä asua Suomessa, voisin muuttaa Puolaan jo pelkästään ruuan takia. Näin pitkällä budjettireissulla pitäisi varmasti laihtua mutta minkäs sille voi kun eurolla saa ihania leivoksia ja alle eurolla puolen litran pullon uutta lempikaljaani Debowea. Tälläistä elämän pitäisi olla; koskaan ei tarvitse kokata, ei aikatauluja, aurinko paistaa, otan valokuvia, ihana pitkähiuksinen poika dandy-kengissä soittaa akustista kitaraa kadulla ja jopa Suomessa tylsä Maria nimeni herättää ihastusta täälä.

Krakovaan saavuimme jo hyvissä ajoin päivällä ja päätimme majoittua hostellin dormiin, missä saatoimme tutustua muihin matkailijoihin ja vaihdella reissukertomuksia. Illalla lähdimme ulos kun olimme jälleen kerran syöneet halpaa ruokaa ja olipas taas mukavaa olla pitkästä aikaa ulkomailla baarissa kun juomaa saapuu nenän eteen pyytämättäkin, minkä nurja puoli näkyikin sitten seuraavana päivänä. Tosin minulla ei ollut mitään hätää verrattuna Jarmoon, joka makasi sängyn pohjalla vahingoniloa herättävän kalpeana ja huonovointisena. Olin kuitenkin niin jalo, että lähdin hakemaan kebabia Jarmolle ensin kuitenkin hihiteltyäni Jarmon heikkoa kuntoa hostellin oleskelutilassa tietokoneen kanssa 24/7 istuvan ruotsalaispojan kanssa. Kaupungille itse pääsin lähtemään jo puolen päivän jälkeen mutta olotila helteessä joka puolelta kuvista tuijottavan Paavin silmien alla krapulaisena oli melko tukala mutta onneksi olotila parani ja saatoin kuljeskella ympäriinsä ja rakastua Krakovaan, missä voit tavata kahvilassa Charles Bukowskista inspiroituneen runoilijan ja olla toisiinne täysin rakastuneita 22:n tunnin ajan, kuten on sattunut Puolassa asuneelle Auroralle. Heti kun pääsen takaisin Suomeen alan opiskella puolaa, jotta voin joskus asua Krakovassa vanhassa kauniissa korkeahuoneisessa kerrostalossa, käydä maitobaarissa syömässä puolalaista ruokaa, jäätelöbaarissa vadelmajäätelöä oikeilla vadelmilla oikeasta vohvelista ja pistäytyä kirjakaupassa, jossa ujon kohtelias myyjäpoika pakkaa kirjasi ihastuttavan huolellisesti ja varovasti paperikassiin.

Poland was absolutely lovely. Krakow was absolutely lovely. Why isn't there poppy fields, hills, colorful houses, cheap and stunningly good beer and food everywhere? At the moment I can't think of any good reason to live in Finland, I could move to Poland just because of the food. We're probably supposed to loose weight travelling this long on a budget but what can you do when delicious pastries and cakes cost only about one euro and a bottle of Debowe, my new favorite beer, costs less than one euro. This is the way how life should be lived; you never have to cook, no schedules - I don't even know what day is it, sun is shining, I take some photos, a lovely boy with long golden hair and dandy shoes plays acoustic guitar on the street and even my name Maria, so boring in Finland, is found charming here.

We arrived Krakow already during the day and accommodated ourselves in a hostel dormitory where we could chat with other travellers. Once again we ate good and cheap food and at night we went out and it was a pleasure to be in a bar outside Finland after a long time because there's always someone to get you drinks but there's the downside of free drinks when you wake up the next morning. But I was doing perfectly well compared to Jarmo, who couldn't get out of his bed but stayed there long looking very pale and unwell, which made me feel somekind of twisted joy and pleasure but I was kind enough to go and get him something to eat and drink after first making great fun out of him with a swedish boy hanging out at the hostel living room with his computer 24/7. I myself was up and going after midday but I wasn't feeling too easy with a hangover in the hot hot heat under the surveying eyes of the Pope, who'se photos we're all over the city but luckily it got better and I could walk ariund and fall in love with Krakow, a city where you can meet a Charles Bukowski spirited poet in a cafe and spend 22 hours with him being so in love as had happened to Aurora a few years ago. Straight away when I get back to Finland I start to study polish so that I can live in Krakow in an old beautiful house with high ceiling, eat polish food in a milk bar and raspberry ice cream with real raspberrys on a real cone and pop in a bookshop where the adorably shy salesboy packs your shoppings so carefully in a classy paper bag.

 

Puolankielen taidottomuus häiritsi myös kun Auroran puolalaiset tuttavat halusivat kovasti kutsua myös minut, Raisan ja Jarmon viettämään iltaa heidän kanssaan ja he kun eivät englantia puhuneet oikeastaan laisinkaan. Baarissa Kamil ja Rafal olivat jo melkoisessa nosteessa tyhjennettyään jo kuulemma yhden vodkapullon kotonaan, joten englanti ei todellakaan hirveästi luistanut mutta se ei haitannut mitään, koska molemmat olivat lähestulkoon liikuttavan ystävällisiä ja vastaanottavaisia. Rafal esitti meille taikatemppuja, eli siis kuinka kaljatuoppi mystisesti tyhjenee, ja vastineeksi minä esitin spesiaalini eli kumosin puoliskan oluen yhdellä istumalla, joka riemastutti uusia tuttaviamme niin kovasti, että minusta tulisi kuulemma hyvä polka, eli puolalainen tyttö. Tarkoituksena oli pysyä erossa sen enemmästä alkoholista tuona iltana mutta Rafal ja Kamil kutsuivat meidät kämpälleen, eli siis juomaan vodkaa, enkä halunnut olla nihkeilijä niin mukaville uusille tuttavuuksille. Tuossa vaiheessa Kamilin suuntavaisto haparoi jo vähän ja suuntaa kotiin piti pohdiskella hetken aikaa ja askelkin haparoi sen verran, että tukea piti hakea seinistä. Ainakin päällisin puolin stabiilimmassa tilassa oleva Rafal jatkoi meidän viihdyttämistä hyppäämällä pukkihyppyä vähän liian korkean merkkitolpan yli heittäen alastulossa pari takakuperkeikkaa mutta hyvin sulavasti nousten ylös ja jatkaen matkaansa lähestulkoon suorassa linjassa parkissa olevan auton sivupeilin valitettavasti sattuen linjalle ja takertuen mukaan. Perille päästyämme vodkaa ja vadelmasiirappia oli taas tarjolla mutta jätin sen vähemmälle, koska seuraavana päivänä oli tarkoitus mennä Auschwitziin.

Aamulla jaksoi siis herätä varhain ja kävellä auringonpaisteessa takaisin hostellille ikävöiden jo Krakovaa tietäen, että muutaman tunnin päästä joutuisin sen jättää. Yleensä melko kovaääninen ja riemukas autoseuruumme oli tavallista hiljaisempi ajaessamme kohti Auschwitzia, kaikki taisivat olla hieman väsyneitä, Aurora kaipasi Puolassa asumista ja ainakin minua hermostutti mennä Auschwitziin. Vaikka tiesinkin että tietenkin siellä olisi paljon vierailijoita en kuitenkaan osannut odottaa, että itse alueelle pääseminen olisi niin vaikeaa ja hämmentävää opastettujen ryhmien mennessä tiettyinä aikoina ja meidän yksittäisvierailijoiden pyöriessä odottamassa sisäänpääsyä. Kummastellen katselin ihmisiä, jotka kantoivat mukanaan alueelle muunmuassa sipsipussia ja termospulloa. Olihan alueella kiertely rankkaa ja väsyttävää fyysisestikin ja nälkä tuli mutta kuitenkin ajatus kaasukammiossa sipsien napostelusta ei tunnu oikein oikealta. Jotenkin oli hirveän vaikea välillä käsittää että alueen parakkeihin kootut näyttelyt ovat oikeasti tapahtuneista asioista ja tämä oli juuri se paikka, kun vauvaa rattaissa työntävä pariskunta asettuu vuorotellen hymyillen vauvan kanssa poseeraamaan kuvaa varten vasten kiviseinää, jota vasten oikeasti ihmiset ovat asettuneet riviin ammuttavaksi. Parin kilometrin päässä sijaitsevassa Auschwitz-Birkenaun tuhoamisleirin laajalla pinta-aluella toiset ihmiset katosivat ja portista astuessa aukealle pellolle kävi tuuli ja tajusi että tämä paikka oli varta vasten rakennettu tarkoitukseensa nähden mahdollisimman tehokkaaksi. Portin läpi rakennetut junaraiteet kuljettivat juutalaiset laiturille, saapuneista 75 % lähetettiin saman tien kaasukammioon ja työhön kykenevät ahdettiin säännöllisin väliajoin pellolle rakeennettuihin mataliin navetan kaltaisiin parakkeihin, joista osa on vielä pystyssä mutta oikealla puolella piikkilanka-aidan takana raunioituneiden parakkien savupiiput jatkuivat loputtomiin suorissa riveissä. Tuolloin todella tajusin eron keskitysleirin ja tuhoamisleirin välillä. Birkenausta lähdimme läpimärkinä sateen saattelemana. Väsyttävän kokemuksen jälkeen emme jaksaneet suunnitella reittiä eteenpäin vaan unohdimme budjettimme ja kävimme syömässä ja menimme yöksi oikein hotelliin, koska sellainen eteemme melko ensimmäisenä sattui ja vielä aamullakin herätessäni minusta tuntui että olisin voinut nukkua toisen yön putkeen.

Not being able to speak polish was also pity when Aurora's polish friends wanted so badly to invite also me, Raisa and Jarmo to spend time with them and they didn't speak english pretty much at all. At the bar Kamil and Rafal were already quite in high spirits after having drunk a bottle of vodka at their home so the english definitely wouldn't come out that fluently but it didn't matter because they both were almost touchingly friendly and welcoming us to their company. Rafal did us some magic tricks which basically ment a pint mysteriously getting empty and in response I showed them my speciality, drinking a pint in one, which made our new friends so happy that they said I would make a great polka, a polish girl. I had intended to stay away from much alcohol that night but when Kamil and Rafal invited us to their apartment, which means to drink vodka, I didn't want to be a grinch to such a nice guys. At that point Kamil had some difficulties in remembering the direction to home and also his feet tried to go to different directions so he was walking from one wall to another. Rafal, who seemed to be much more stable, kept entertining us with jumping over a little bit too high metal pole with a somewhat unsuccesful landing but smoothly correcting it with a couple of somersault on the ground and then getting up and walking straight towards a side mirror of a parked car and unintendedly taking it with him. When finally making it to the apartment there was vodka and raspberry syrup once again but I didn't touch much it because we intended to go to Auschwitz the next day.

So we woke up early in the morning and walked back to the hostel in the morning sunshine already missing Krakow knowing that we should leave it behind in few hours. Our usually so loud and cheerful group was more silent than usuallu as we drove towards Auschwitz. Everybody seemed to be a little bit tired, Aurora was missing living in Poland and at least I was nervous about going to Auschwitz. Even though I knew that there would be lots of visitors and tourists I didn't realize that getting to the area would be so confusing with guided tours going at spesific time while individual visitors hang around waiting to get in. It was wierd looking at people who carried snacks and thermos bottle in. It was also physically tiring to to walk around the museum area and you will get hungry but however for me thought of munching potato chips inside the gas chamber didn't feek quite right. In some way it was really hard to realize that the exhibitions built up inside the barracks had actually happened and this was the place where it happened when a couple pushing a baby in a troller took turns setting themselves up smiling with their baby against a wall while another one took a photo, the wall that people actually were put against in a row and shot. At the huge are of the extermination camp Auschwitz-Birkenau, located two kilometers from the concentration camp Auschwitz, other people disappeared and as I walked in through the gate wind hit the field and I realized that this place was specifically built to please the means of the Nazis as efficiently as possible. Train tracks going through the gate took Jewish into the platform and out of them 75% were immediately sent to gas chambers upon arrival and the ones capable of working were put into low cowshed looking like barracks, out of which some are still standing on the field but on the right side on the other side of a barbed wire fence there are chimneys of ruined barracks in rows as long as your eyes can reach. At that point I actually realized the difference between a concentration camp and extermination camp. We left Birkenau soaking wet because of a sudden rain and after tiring experience we were too tired to pan our route ahead so we forgot about our budget and went out to eat and stayed in a hotel because that was the first accommodation we came across to and even the next morning while I woke up I felt that I could have slept through another night straight away.

  

Toinen päivä meni kokonaan Gdanskiin ajaessa. Noin kahdentoista ajotunnin aikana kerkesi hyvin tutustua puolalaiseen ajokulttuuriin. Valitsimme kartasta isoimmat tiet kuvitellen pääsevämme sitä kautta nopeiten Gdanskiin. Mutta päätietkin olivat täynnä taajamia ja viidenkympin rajoituksia. Yksi taajama loppuu ja parinsadan metrin yhdeksänkympin rajoituksen jälkeen mutkan takaa ilmestyy uusi taajamakyltti ja muutaman sadan metrin päästä taajama loppuu. Tiet ovat kapeita ja mutkaisa ja välillä todella pomppuisia ja molemmin puolin teitä kasaa puita aivan tien reunalla mutta silti autoilijat, jopa rekat, ohittelevat mitä pienimmistäkin raoista vaikka ajettaisiinkiin rajoitusten mukaan. Tästä huolimatta autoileminen Puolassa on paljon mkavampaa kuin Suomessa. Puiden reunustumat tiet ovat älyttömän kauniita ja tiuhassa olevat pienet kylät ja taajamat ovat täynnä mielenkiintoista katseltavaa - kauniita taloja, pieniä kauppoja ja muita liikkeitä. Kylät ovat pinta-alaltaan pieniä mutta talot ovat tiuhassa ja joka kylässä tuntuu olevan useampia pieniä kauppoja. Harmi vain, ettemme voineet kummemmin pysähdellä, koska olimme päättäneet ehtiä Gdanskiin samana päivänä.

Gdanskiin saavuimme yöllä joskus ennen kahtatoista. Saimme heti ajaa hullua rallia rekkakuskien kanssa, jotka eivät paljoa näyttäneet huomioivan pientä autoa vaan saartoivat meidät väliinsä ja puikkelehtivat ohituskaistalta toiselle tietäen, että meidän on pakko väistää. Ei siinä auttanut muutakuin yhtyä älyttömään ylinopeuteen ja olla varuillaan poukkoilevien rekkojen kanssa, koska muuten rekat olisivat melko kirjaimellisesti vyöryneet päälle. Gdanskin rautatieasemalla tapasimme puolalaisen Andyn, joka oli luvannut majoittaa meidät pariksi yöksi. Andy oli mukava ja rento kaveri, joka tarjosi meille sänkynsä ja vodkashotteja vadelmamehulla ja tabascolla ja kertoili yhtä sun toista tupakansavuisessa keittiössä. Vietimme Gdanskissa löysän turistipäivän vain kävellen ympäriinsä ja illalla päätimme lähteä ulos, vaikka Andy kyllä mainitsi että arkipäivisin Gdanskissa juurikaan mitään tapahdu mutta suositteli meille paikkaa. Päästyämme paikan päälle kieltäydyin kauhuissani menemästä paikkaan, jossa meitä tervehti hirveä musiikki ja löysän näköistä kansaa istui terassilla. Lähdimme siis etsimään toista paikkaa mutta kadut olivat tyhjiä ja ainoa paikka, joka oli auki oli Elita niminen painajaismaisen näköinen, tyhjyyttään huutava paikka vielä hirveämmällä musiikilla. Päätimme palata takaisin ensimmäiseen paikkaan mutta ovella puolaa puhuvalle Auroralle sanottiin, että emme pääse sisään ja syyksi ilmoitettiin parhaiten englanniksi käännettynä "just because." Tästähän meille riitti pitkäksi aikaa iloa, sillä kyseessä ei ollut mikään dress code-paikka vaan terassilla istui ihan tavallista porukkaa villakaulus- ja trikoopaitoineen. Mietimme oliko sillä jotain tekemistä asian kanssa, että ulos lähtiessämme Andy oli todennut Jarmon näyttävän aivan puolalaiselta lyhyine hiuksineen ja Jarmon tiedutellessa miltä tytöt näyttävät pitkän harkinnan jälkeen Andy oli sanonut, että emme puolalaisilta tytöiltä, vaikka puolassa on jonkin verran meidän näköisiä tyttöjä. Eli siis menimme Elitaan, joka oli täysin tyhjä baarimikkoa myöten, joka poistui tiskiltä samantien kun oli saanut maksun juomista. Mutta enpäs ole koskaan tullut käännytetyksi pois baarin ovelta pärstän takia!

 We spent the second day just driving to Gdansk. During twelve hours of driving you get familiar with the driving habits of Poland. We choose big roads on the map thinking that that's the fastest way to get to Gdansk but even the mainroads were full of little villages and speed limits of 50km/h. So basically you get out of the village and just after you have reached the 90 km/h speed limit there's another sign for village and a speed limit of 50 km/h and a few hundred meters it over again. The roads are narrow and in times riding is jumping up and down because of the bouncy road and there are trees on both sides of the road right at the side of the road and yet the polish drivers, even truck drivers, will overtake you any time even if you're driving according to speed limits. However, driving in Poland is much more fun than in Finland. The roads with the trees are absolutely beautiful and the many small villages are full of interesting things to look at - beautiful houses, small shop and other boutiques. The villages are small in area but the houses are located near each other and even the smallest place seems to have different kinds of small shops. It's a pity we couldn't make proper stops, because we had decided to make it to Gdansk during that day.

We arrived to Gdansk just right before the mignight. Truck drivers had overtaken the nightime Gdansk and they didn't seem to pay much attention to our small car but blocked us in between them and drove in crazy speed and kept changing the lanes just like that, knowing that anyone who's on their way will give them way. There was not much you could do but just go with the flow, hit the pedal down and watch out for the lane changes. At the train station we met Andy, who had promised to accommodate us for two nights. Andy jumped in a taxi and told us to follow. And that was a real movie follow-that-car-race for sure. Andy offered us his bed and vodka shots flavored with raspberry juice and tabasco and told us stories in his tobacco smokey kitchen. We spent a lazy tourist day in Gdansk so nothing really stroke us. We just wandered around the city and decided to go out that night even if Andy told us that there's nothing much during the weekday in Gdansk but recommended us a place. Going out was definately a laugh. The place Andy recommended to us was greeting us with bad music and lazy looking bunch of people so we decided to find another place. But the streets were unbeliavably empty and everything seemed to be closed. The only place we found was Elita, completely empty and even more horrible music. So back we went to the first place but at the door a guy told to polish speaking Aurora that we can't get in and the reason was "just because", which kept us amused for a long time because it wasn't any kind of dress-code place. We thought maybe it had something to do with the fact that earlier thant night when we were about to leave out Andy had told Jarmo that he looks like a polish guy with his short hair and when Jarmo asked how do the girls look, Andy said that we don't look like polish girls. Anyways we swallowed it and went to Elita, which was empty including also the bartender's absence for the most of the time. But it was the first time I've been turned away from the door of a bar because of looks!

 
 

Gdanskista lähdettyämme meillä ei onneksi enää ollut päämäärää eikä tavoitetta päästä minnekkään. Päätimme vältellä isoja teitä ja ajaa pienempiä, koska loppujen lopuksi molemmissa on samat rajoitukset mutta isoimmilla teillä ajaa paljon rekkoja ja uusimmat tiet ovat erittäin tylsiä ajaa. Isoja teitä ei todellakaan kannata ajaa, törmäsimme pienemmillä teillä niin moneen mielenkiintoiseen paikkaan, että emme juurikaan edenneet minnekkään tuon päivän aikana. Mutta ei se mitään jos tienvarret olivat täynnä unikkopeltoja ja lehmiä, jotka eivät kaikissa paikoissa olleet edes aidatulla pellolla vaan köllöttelivät ojan penkalla. Ohitimme myös kylän, jollaista emme aikasemmin olleet nähneet - jokaisen talon pihalla tuntui olevan joku puuhastelemassa puutarhassa tai halonhakkuussa ja kaikkialla oli lapsia, vaikka kylä oli todella pieni. Pysähdyimme juttelemaan lammella kalastavien lasten luokse. Joukossa oli pieni tyttö, joka seisoi taka-alalla katsellen puolalaisen vaaleilla silmillään poikien jutellen vähän ujostellen meidän kanssa mutta toisaalta rehvakkaasti kikkaillen jalkapallon kanssa ja kysellen mitä teemme siellä ja yrittäen pummata meiltä tupakkaa. Joitakin sanoja englantia jotkut lapset puhuivat mutta onneksi taas oli mukana puolaa taitava, vaikka siltinkin lapset huusivat goodbye peräämme. Ajellemmassa törmäsimme kivaan pikkukaupunkiin, jossa oli pieni ja halpa majatalo, jonne jäimme yöksi. Lähdimme jo pimeän tultua ulos syömään ja paikka oli jotenkin niin viehättävä ja kaunis portailla kesäyössä istuvien nuorten, vanhojen kauniiden talojen ja rauhallisuuden takia, että paikka alkoi jo vähän tuntua liian hyvältä ollakseen totta. Ja kun täysin tyhjään ruokapaikkaan mennessämme huomasimme pienessä paikassa olevan kaksi bodattua miestä vahtimassa paikkaa - vaikka se oli täysin tyhjä ja pikkukaupunki tuntui liiankin idylliseltä - mulkoillen meitä ja yleensäkin ottaen ihmisten kiinnittävän hirveästi huomiota meihin vaikka läheistöllä oli turistikeskukseksi muutettu vanha linna, alkoi päässämme kyteä ajatus Hostel-elokuvan kaltaisesta salaliittoteoriasta. Kiertelimme ympäriinsä kapeita katuja ja huomasimme suurimman osan ihmisistä pitävän ulko-oveaan auki keskellä yötä. Koiria nukkui portailla ja kuljeskeli vapaana kaduilla. Avoimien ovien ja koirien yhteys selkesi kun pysähdyin sivukujalla kuvaamaan jonkin matkan päästä ovensuussa olevaa koiraa ja hetken aikaa seistyäni kuvaamassa koira ampaisi räksyttäen kohti minua. Sen verran pelottava näky oli pimeältä sivukujalta säntäävä musta, hermostunut koira, vain silmät kiiluen kameran tarkennusapuvalossa, että myönnän pinkaisseeni aikamoiseen juoksuun ja suustakin pääsi vielä säälittävän kimeä apua-vinkaisu. Onneksi koira kuitenkin kääntyi takaisin ajettuaan minut pois juuri kun se oli saavuttamassa minut ja kuvittelin sen hypäävään kiinni pohkeeseeni. Tämän jälkeen päätin pysytellä loitolla avoimista oviaukoista ja palasimme takaisin majataloon, jossa aikaisemman hostel-salaliittoteorian lisäksi vastaanoton mies oli Norman Batesin ja Big Fishin jättiläisen sekoitus.

After we left Gdansk we luckily didn't have a destination or goal to get anywhere. We decided to avoid the big roads and take the smaller ones, because after all both have the same speed limits but the bigger roads have more truck drivers and the newer roads are boring to drive on. On the smaller roads we bumped into so many interesting places that we really didn't get far during that day. But that's how it's supposed to be when the roadsides are filled with poppy fields and cows, that even aren't fenced in many places but are just lying on the sides of the roads. We also passed a village like no other before with people doing gardening or chopping woods almost on every yard and there were children everywhere even though the village was small. We stopped to talk with children fishing on a pond. There was a little girl standing behind the boys looking at us with her pale polish eyes while the boys talked to us a little bit shyly at first but then on the other hand braggingly making tricks with their football and asking what we're doing over there and trying to get cigarettes from us. Some of the chirldren spoke a little bit english but once again luckily we have a polish-speaking with us, yet the children wanted to shout goodbye in english after us. We happened to drive into a small town with a small and cheap villa and we stayed there for the night. It was already dark when we headed out to have something to eat and the place seemed to be too charming to be true with old beautiful houses and young people sitting together on the stairs of the houses in a peaceful summer night. And when we went to an empty pizza place we noticed two bodygurad looking men guarding the place - even though it was empty and the small town seemed so peaceful - and staring at us and in general people seemed to pay attention to us (even though there was an old castle turned into a tourism centre nearby) we couldn't help starting to imagine a conspiracy along the lines of the movie Hostel. We wandered around the narrow streets and noticed that most of the people keep their frontdoors open during the night and there were dogs sleeping on the staris and walking around the town. The conncetion between the opened doors and all the unleashed dogs came to us when I stopped to photograph from a distance a dog standing on a doorway and after I had stood there photographing for a short while the dog rushed barking out of the door towards me. The sight of a black dog with only the light of my camera's focus-assist-light gleeming in his eyes raging at me in a dark alley was scary enough to make me take a good sprint and let out a ridiculous squeeky 'help' screm out of my mouth. Luckily the dog turned back after scaring me away just when he was about to reach me and I was sure he's going to be hanging from my leg in a second. After this I decided to stay away from open doors and we went back to the villa, where the man in the reception was a mix of Norman Bates and the giant from the movie Big Fish.

 


 

Selvisimme kuitenkin kaikki yöstä tuossa epäilyttävän hyvässä ja halvassa paikassa ja seuraavana päivänä jatkoimme samaan malliin, eli ajoimme etelään päin pienempiä teitä ja risteillen vielä pienempiä teitä tietämättä missä oikeastaan olimme mutta sillä ei ole väliä, koska voitoksemme tajusimme, että emme voi edes eksyä, koska meillä ei ole reittiä tai määränpäätä muuta kuin että suunnilleen Krakovaan päin olemme menossa. Navigaattorin totesimme täysin hyödyttömäksi, koska ensinnäkin - ihan sama minne olemme menossa - se haluaa välttämättä kierrättää meidät Varsovan kautta ja toisekseen se neuvoo tylsiä rekkakuskien reittejä. Reiteillämme emme juurikaan ole nähneet muutakuin Puolan kilvillä varustettuja autoja ja kirottuja karavaanareitakin ehkä kolme kappaletta ja majapaikkakin on löytynyt melko pian sen jälkeen kun olemme alkaneet sellaista katsella, vaikka monessa matkaoppaassa ja nettikeskusteluissa väitettiin, että hostellit pitäisi varata etukäteen niiden olessa heinäkuussa täynnä mutta tähän asti(mikä ei tosin ole paljoa) olemme yöpyneet lähestulkoon tyhjissä paikoissa, eikä edes ole tarvinnut ottaa hostellien dormeja, vaan olemme törmänneet yksinkertaisiin mutta mukaviin ehkäpä parhaiten majataloiksi luokiteltaviin paikkoihin, joissa voimme ottaa oman huoneen samaan hintaan kuin monet dormit. Tätäkin kirjoitan(tai kirjoitin, internet yhteyttä julkaisemiseen ei ole) kaikki tarpeet täyttävässä neljän hengen huoneessa, josta maksoimme vain noin 8 euroa per pää. Matka taittui mukavasti tänään lukuun ottamatta sitä kun jouduimme ajamaan isompaa tietä jonkin aikaa ja yhdessä vaiheessa tuskin liikuimme minnekkään noin puoleen tuntiin rekkojen tukkiessa tien. Muutaman reissupäivän jälkeen auton matkustamo on "kuin mustilaisen hevosen selkä" kuten savoa puhuva Jarmo asian ilmaisee, matkustamosta kun löytyy kaikkea rintaliiveistä jumalattoman suureen kuivattuun auringonkukan keskustaan, jonka löysimme törmätessämme kojutorille, jota ikävä kyllä oltiin juuri korjaamassa pois sinne saapuessamme. Kalja Puolassa on ilahduttavan halpaa ja hyvää ja sämpylät joita kävimme illalla hakemassa sklepistä eli kaupasta. Puolassa ei tunnu juurikaan olevan mitään ketjulähikauppoja, vaan joka paikassa on useampia toinen toistaan pienempiä ja erinäköisiä sklepejä, joista saa perustarvikkeita alkoholista shampoisiin. Näillä eväillä leiriydyimme majatalon pihalle syömään iltapalaan hämmästyttäen pihalla istuskelevia puolalaismiehiä järjettömällä suomenkielisellä pulputuksella ja huuliharpun vingutuksella. Nyt kaikki nukkuvat ja minä kirjoittelen blogia. Uskalsin jopa käydä yksin alakerrassa sijatisevassa jaetussa suihkussa - jossa kieltämättä oli pienet Psyko vibat -  Jarmon ollessa ulkona ja Raisan ja Auroran tehdessä vatsalihasliikkeitä ja lakatessa kynsiä huoneessa.

But we did live through the night in that suspingly good and cheap place and the next day we continued in similiar manner, just driving towards south the smaller roads and going around even smaller roads without knowing where we actually were but it doesn't really matter because we can't even get lost when we don't have destination other than go somewhat towards Krakow. We ditched the navigating system being totally useless because first of all no matter where we're going to it wan'ts to take us there through Warsaw and secondly it takes the most boring truck driver filled roads. We didn't see much other cars than ones with Polish plates and only three of those damned caravans and we have always found a place to sleep at pretty much right after we started to look at one even though all the travel guides and in the internet people said that you should book in advance for all the hostels being full in july. But as for now we've been always sleeping in an almost empty places and not even in shared hostel dorms but in simple but good accommodation with rooms not more expensive that the dorms. This I wrote at a decent four-person-room, which only cost us like 8 euros each. After a few days travelling our car's passemger department starts to fill up with random stuff ranging from bras to a that round centre thing of a huge dried sunflower, which we found at open air market. Beer in Poland is cheap and good and the baked rolls that we got for a night-time snack from a sklep, aka shop. There doesn't seem to be any chain grocery stores in Poland, instead all the places seem to be filled with even smaller and smaller and different looking skleps that sell things ranging from alcohol to shampoo. With our snacks we sat on the yard of the hostel and kept amusing polish guys sitting also there with our loud finnish and bad harmonica playing. Now everyones sleeping and I even dared to go to the bathroom downstairs at the ground floor - which defeinitely has some Psycho vibes in it - while Jarmo was out and Raisa and Aurora made sit-ups and polished their nails in the room.

Lähtöä edeltävänä yönä ei paljoa nukuttanut. Nukkumatti on tainnut jo kauan sitten lähteä edeltä reissuun, koska moneen viikkoon ei ole tullut pahemmin nukuttua. Kokoonnuimme kasaan Raisan luo Vantaalle jo edeltävänä päivänä, koska lähtö laivalla Tallinnaan oli jo kahdeksalta ja satamassa piti olla seitsemältä. Vieläkin jännittävämmän matkasta tekee se, että kukaan meistä nejästä ei tunne toisiaan entuudestaan. Erityisesti täytyy nostaa hattua Jarmolle, jolla on tarpeeksi kanttia lähteä kolmen tuntemattoman naisen kanssa autoreissuun. Lähtöä edeltävä ilta kun oli täynnä intoa kihisevää pulputusta, päällekkäin puhumista ja tasajalkaa innosta pomppimista mitä pienimmistäkin asioista. Kuusi viikkoa ja kahdeksantuhatta kilometriä pienessä autossa ja jokainen kana tienvarrella ja jokainen vanhahtava parveke herättää ihastuneita kiljahduksia. Mitään tarkkoja reittisuunnitelmia ei ole mutta tarkoituksena olisi lähemmin tutustua Puolaan, Romaniaan, Moldovaan ja Ukrainaan. 30. päivä heinäkuuta olisi tarkoituksena olla Ukrainassa Mustallamerellä ja jonnekkin Romanian pohjoiskolkkaan olisi tarkoitus löytää tie kylään, jossa asuu suunnilleen meidän ikäinen tyttö, kuvan ja osoitteen perusteella löytää tämä tyttö ja viedä hänelle terveisiä Jarmon tuttavalta Suomesta. Muuta kiveenhakattua ei sitten olekaan.

The night before departure I wasn't feeling to sleepy, as I haven't for many weeks now. We got together Raisa's place in Vantaa because the ship to Tallinna would leave at 8 in the morning. The fact that all four of us are unknown to each other makes the trip even more exciting, we have just gotten together for the trip. Especially hats off to Jarmo who's got the balls to leave for a road trip with three unknown women. Even the night before the departure was full of excited babbling, talking over each other's speech and jumping out of excitemnet for the most simplest things. Six weeks and eight thousand kilometers in a small car and every hen on the side of the road and every old stylish balcony will evoke girly oh-look-at-that screms in us. We don't have any exact plans for routes but we've been thinking to spend more time in Poland, Romania, Moldova and Ukraine. On the 20th July we're supposed to be in Ukrainen at the Black Sea and we should find a way to a village in Northern Romania with a girl about our age living there and find her with the help of a photo and an address and say hello to her from a friend of Jarmo's in Finland. And the rest remains unplanned.

Laivamatka Tallinnaan alkoi kahdeksalta ja taivas ja meri oli toisten reissulaisten mielestä masentavan harmaa, minulle eri siniharmaan sävyjä ja siitä käytiinkin väittelyä mutta muita matkustajia se ei tuntunut kiinnostavan. Kello oli vasta kahdeksan mutta kun kerran Tallinnaan mennään niin olivathan matkustajat kerenneet jo hakea tuopillisen tai parikin ja tarjolla oli karaokea ja taikuriesitystä. Koska tämä tulee olemaan uskomaton reissu niin tietenkin heti kun pääsimme Tallinnaan ja ajoimme auton ulos laivasta, aurinko alkoi paistaa. Ja kyllä, tunne oli juuri niin hieno kuin olin kuvitellutkin. Aurinko lämmittää, 8000 kilometriä edessä, soittimessa soi Jerry Lee Lewis ja Billy Riley, taivutan pään penkin selkänojalle ja avaan silmät - sinisellä taivaalla kelluu pehmeitä, säihkyväreunaisia pilviä ja niiden lomassa vielä säihkyvämpänä aurinko. Äärimmäisen nautittava olotila.

The ship trip to Tallinn started at eight and the sky and the sea were depressingly grey to Jarmo, Aurora and Raisa but for me it was full of different shades of bluish-grey and we had a debate over it but the rest of the people didn't seem to care. It was only eight o'clock but when Finnish people go to Tallinn they have already managed to get a pint or another and there was karaoke and magician show on the list also. But of course right away when we got to Tallinn and drove the car off the shit the sun started to shine. And yes, that feeling was as great as I had imagined. The sun feels warm, 8000 kilometers ahead of us, Jerry Lee Lewis and Billy Riley singing to us, I bend my head back and open my eyes - there's soft, shiny white clouds on the blue sky and even more shiny sun. An extremely enjoyable feeling.

Tarkoituksena ei ollut pysähtyä muutakuin vasta Kaunasissa yöksi mutta jossain päin Latviaa näimme autiotalon pellon keskellä, jonne meidän oli pakko päästä käymään, joten pysähdyimme. Autiotalosta löytyi hirveästi vanhaa, rikkinäistä tavaraa ja sotkua mutta myös vanhoja valokuvia, joihin ihastuimme ja päätimme ottaa yhdet muistoksi. Mutta kun talosta löytyi viinapulloja ja vanha neuvostoaikainen henkilöllisyystodistus ja invalidikortti päässäni kehkeytyi tietenkin tarina alkoholisoituneesta, kodittomasta sotaveteraanista, joka majailee autiotalossa ja kuvat kuuluvat hänelle, joten en siis raaskinutkaan ottaa kuvaa. Lähdimme pois talosta ja autolle päästyämme huomasin, että kännykkääni ei löytynyt mistään, enkä edes muistanut olinko jättänyt sen auton penkille vai ottanut mukaan. Kännykkään ei saanut yhteyttä ja aikamme etsittyä pinetareelta, autosta, pellolta ja talosta päätimme jatkaa matkaa. Ei kännykällä sinsänsä ollut minulle väliä mutta odotin tietoa koulupaikasta suurella jännityksellä ja nyt en saisikaan tietää sitä. Lähdimme siis ajamaan eteenpäin ja kun pysähdyimme syömään tajusimme, että emme olleet muistaneet laittaa suuntanumeroa kun soitimme ja siksi emme saaneet yhteyttä. Palasimme siis takaisinpäin ja siellähän se puhelin soi pellolla. Ja kännykässä odotti viesti veljeltä, pääsin sisälle Turun Taideakatemiaan valokuvausta opiskelemaan! Eli siis reissuiltani kun palailen pääsen suoraan koulun penkille!

We didn't intend to stop not before Kaunas for the night but somewhere in Latvia we stopped to explore an abandoned house on a field and we had to stop to vosot there. Inside the house there was lots of old broken stuff and mess but also old photographs that we fell in love with and wanted to take with us but as we found bottles of booze and an old Soviet Union ID and an invalid card, of course my mind made up a story of an old veteran who's homeless and alcoholizised and spends his nights in the house and the photos belong to him so I didn't want to take them after all. We left the house and I noticed my cell phone was missing and of course I couldn't even remember if I had left it in the car or had it with me in the house. We were unable to get connection to the phone and after searching for it everywhere we decided to continue driving. I didn't care much about the phone but I was expecting to receive information about a school place which now was impossible. Later we realized that we didn't use the country code when trying to call the phone so that's why we couldn't make a connection. So we drovw back and there was my phone ringing on the field. And there was a message from my brother telling that I have been accepted to Turku Arts Academy to study photography! So when I return from this journey I can go straight to school!

Jatkoimme vielä ajamista kymmeneen tai yhteentoista asti. Pelloilla täytyi olla jotain mutanttiheinäsirkkoja, koska yhdessä vaiheessa luulimme autossa olevan jotain vikaa kun takaa tuntui kuuluvan jonkinlaista siritystä mutta tajusimme, että heinäsirkat pitivätkin niin kovaa ääntä, että se kuului auton moottorin yli vaikka ajettiin yli satasta ja autokaan mikään hiljainen ole vaan pitää aikamoista murinaa. Liettuan puolella päädyimme yöksi motelliin, jonka pihalla oli hävittäjiä. Huoneeseen päästyämme pidimme kaljamaistiaiset aikaisemmin Latvian puolella ostamistamme kaljoista. Suomailaisille panimoille kysymys: miksi ihmeessä teette etiketeistänne niin tylsiä ja mauttomia? No ei latvialaisten etikettit aina niin tyylikkäitä olleet mutta hauskempaa kaljojen valitseminen Latviassa etikettien perusteella ainkin oli ja valikoima pienessä ruokakaupassa oli niin suuri että tyhmiltä turisteilta meni varmaan vartti tukkien koko käytävä valitessa muutamaa kaljapulloa. Tässä kaljamaistiaisten tulokset.

Cesu: Terävähkö, nielaistessa terävä maku kulkee kuin rataspyörä kitalakea pitkin

Piebalgas: lempeä ja pehmeä, metsäinen

Aldaris Gaisais: haisee omituiselle, pilaantunutta kaljaa, esanssikalja, kusinen maku

Mitava Gaisais: laiha mutta hajanaisen pistävä maku

Lacplesis: vetinen mutta pieni kihelmöinti

We kept driving until ten or eleven. There must have been some kind mutant grasshoppers on the fields because at some point we thought there's something wrong with the car. There seemed to be some kind of noise coming from the back of the car but we realized that it was the grasshoppers that kept such a loud noise that we could hear it over the car's engine and wind even though we were drivin quite fast. Somewhere in Lithuania we stopped in a motel for the night and had a beer tasting as soon as we got to our room. I have to say that label for beer bottles are boring in Finland compared to Latvia where we bought the beer from. Here's the results for the tasting.

Cesu: Quite sharp - as you swallow it, it feels like steel wheel rolling down your throat

Piebalgas: gentle and soft, forest-feel

Aldaris Gaisais: smells wierd, this is beer gone bad, essence beer, piss-like taste

Mitava Gaisais: lame taste but a loosely stingy taste

Lacplesis: watery taste but with a little bit of sparks